Anna

 

 

 

 

 

 

 

Hei!

Anna oli saapunut Pesälle omistajansa poismenon johdosta vuonna 2005. Tuolloin noin 3-vuotias kissaneiti oli maannut omistajansa ruumiin luona päiviä, ennen kuin poliisit olivat saapuneet ja toimittaneet kissan Lsey:lle. Anna oli sairastunut pahaan masennukseen ja kieltäytyi syömästä. Eläinlääkäri oli kuulema sanonut, että se tapattaa itseään hitaasti. Lisäksi se käyttäytyi agressiivisesti ja hoitajat kuulema pelkäsivät sitä.

Saavuin sisareni kanssa eräänä päivänä Pesälle katselemaan kissoja ja tuomaan ruokalahjoitusta, kun huomasin Annan häkissään. Katselin sitä ja se katseli minua. Minusta se oli valtavan kaunis! Pyysin saada ottaa sen syliin ja hoitaja varoitti, että edellisenä päivänä joku vanha rouva olisi halunnut adoptoida Annan, mutta kun kissa oli otettu pois häkistä ja annettu rouvan syliin, oli se nostanut valtavan mourukohtauksen, huutanut ja sylkenyt sekä kynsinyt rouvaa. Nainen säikähti ja Anna jäi ilman kotia - minun onnekseni. Sain tytön syliin ja se oli kuin rakkautta ensi silmäyksellä. Kissa oli rento ja luottavainen kehräten tyytyväisesti minun sylissäni, ilman mitään ongelmia! Hoitaja ihmetteli tätä kovasti ja pyysi minua harkitsemaan Annan adoptoimista. Se ei ilmeisestikään halunnut otettavaksi vaan se halusi valita kotinsa. Ja lisäksi hoitaja pelkäsi Annan terveyden ja jopa hengen puolesta, eikä mikään ihme. Anna olikin tuolloin pelkkää luuta ja nahkaa.

Näin Anna tuli meille. Sovimme, ettemme muuta kissan nimeä, sillä se sopi hänelle niin hyvin; Anna Manna, Anna Karenina, Vihervaaran Anna... Ihan ilman ongelmia ei yhteiselon alku kuitenkaan sujunut. Anna närppi ruokaansa, ja aloitti syömään kunnolla vasta kun sai eläinlääkärillä akupunktiokuurin. Ja haluaisin ajatella, että se oppi luottamaan siihen, etten minä mene minnekään, eikä ruoka lopu. Alkuunhan Anna ei päästänyt minua silmistään ja juoksi etsimään jos vaikka menin vessaan ilman, että hän huomasi asian. Teimme monia asioita yhdessä. Se ei myöskään hyväksynyt muita ihmisiä kuin minut. Muut eivät saaneet koskea Annaan useaan vuoteen. Opimme elämään tämän asian kanssa ja teimme asian selväksi myös meille vierailulle tulleille. Annaa piti kunnioitaa ja näin Anna kunnioitti muita.

Yhtenä päivänä muutama vuosi sitten asia muuttui yhdessä yössä. Eräänä kauniina päivänä Anna herätessään päätti, että tämä on hyvä päivä alkaa sietämään muita ihmisiä. Se alkoi isästäni, joka sai ensimmäisenä ensin silittää Annaa ja sitten Anna kiipesikin jo syliin. Nykyisin se ei saa tarpeekseen hellimisestä ja silittämisestä. Se kiipeää syliin ja naukuu huomiota, ja jopa sisareni 2,5-vuotias poika saa osansa Annan rakkaudesta! Heistä on tullut ystäviä. Enää Anna ei tuittuile, kuten Aapo asian ilmaisee :)

Tämä on meidän prinsessamme tarina.

Terveisin,

Annan ylpeä otto-emo

11/2011